Ei luulisi kinkun ostoa näin vaikeaksi. Mutta kai se on, kun lähikaupassa on vain pikkurullia. (Ei ollut kuvaa kinkusta, laitoin ankat.)

Tänään oli viimeinen mahdollisuus hankkia kinkku, muut illat ennen lauantaita (jolloin se on saatava sulamaan) on jo varattu. Toimeen siis.

Piti ensin lähtemäni isoonisoon tavarataloon pitkälle (no, 15 min) bussimatkan taakse, mutta tytär kieltäytyi lähtemästä mukaan ja yksin en viitsinyt seikkailla. Minulle on vieläkin hiukan epäselvää, mikä niistä monista busseista pysähtyy juuri sen kaupan pysäkillä. Ja missä se pysäkki oikeasti on. Se kyllä on selvää, että taikaisin tullessa pysäkillä saa odotella aina vähintään puoli tuntia. Eli se siitä.

Kyllä hätä keinot keksii, tuumasin, pohdin keinoja kinkun pikasulatukseen jos sen vaikka saisi vasta tiistaina, ja lähdin keskustan marketista ostamaan uusia kenkiä. Talvikenkiä.

Voi, siellä oli jo alennusmyynnit meneillään! Löysin kivan joululahjan tyttärelle ja kävelykengät. Niin, vanhoilla talvikengillä pärjää vielä hetken kun voi töissä käyttää ihania uusia sisäkenkiä...

Alakerran marketista löytyi sitten se kinkku. Kotimainen harmaasuolattu potkalla, seitsemän kiloa, poika on tulossa jouluna syömään. Mutta kun se oli elämäni ensimmäinen kinkku, jonka ostin itse, piti ensin pitää puhelinneuvottelu äidin kanssa. Kolmeen otteeseen. Onko tää nyt sellainen kun pitää? Mikä toi potka on? En haluu luutonta. Otanko tän?

Ja bussissa vielä kotimatkalla: Äitiäiti, laitanko mä tän sian nyt sitten vielä pakkaseen?

Siellä se nyt on. Pakastimessa. Tulipahan raahattua julkisilla muovikassissa (kengät ja tytön lahja oli toisessa kassissa). Huomasin, että pitää sulattaa pakastin ennen joulua, sitten kun otan kinkun pois. Täytyypi syödä kaappi tyhjäksi ennen lauantaita, ei siellä paljon kaikkea ole.

Ja niin, pitää soittaa taas huoltomiehelle ja varmistaa, että uusi uuni tulee jouluksi, vanhaan uuniin ei mahdu kun se grillivastus romahti. Lupasivat kyllä, soitan silti. Nyt kun kinkku on kotona.