Tulin tiistaina rättiväsyneenä puoli yhdeksältä työpäivän jälkeen fotarikurssilta kotiin kun teinineiti on eteisessä vastassa ja sanoo että kukka putos lattialle niin että rysähti. Ja siellähän se oli, ihana upea vanha äidiltä saatu (toivottavasti äiti ei lue tätä) kliiviani purkki palasina ja juuret paljaina lattialla.

Ei muuta kuin likka äkkiä lähikauppaan ostamaan multaa ja hakemaan kellarista uutta purkkia. En minä sille rähjännyt, halusin vaan tietää että mitä ihmettä oli tapahtunut. Neiti oli kuulemma vaan hiukan kiskaissut modeeminpiuhaa, joka menee yöpöydän takaa, jonka päällä on kukka ja... jonka rakensi Jussii... Ihan mystistä.

No emmä täällä kauheesti yleensä sählää, sanoi neiti mikä onkin ihan totta.

Sitäpaitsi jos kissa (jota ei ole) olisi pudottanut sen kukan, niin mulla ei olisi ollut siivousapua.

Ja ei se neidin syytä loppujen lopuks alun perin ollutkaan, mietittiin sitä yhdessä ja keksittiin syy.
Ruukun alusvati oli ihan nafti ja kukkaraasu oli kallistunut aina kun pesukone linkoaa ja nämä puulattiat tärisee. Lopulta siihen ei tarvittu kuin johdon nykäisy, pieni tärähdys ja Bäng! kliivia oli lattialla.

Molemmat meistä, sekä neiti että minä, säikähdettiin kai eniten sitä mitä äiti/mamma sanoo jos kliivia kuolee. Se on vanhavanha, tai ainakin sen "emo", josta pistokas on aikoinaan otettu. Ihan kai mumin äidin ajoilta asti.

Olinhan minä suunnitellut kliivialle purkinvaihtoa mutta en ihan näin radikaalilla tavalla. Kyllä sen nyt vielä tuntuu elävän ja toivottavasti toipuu ennalleen.

Vaihdoin aluslautasen isommaksi, eihän näitä puutalon  vaaroja tiedä ennen kuin kokee...

Ihana talo silti, en valita yhtään.