Upea luonnonilmiö, aurinko paistoi, satoi kaatamalla ja ukkosti. Kaikkia samalla kertaa! En ole koskaan pelännyt ukkosta, päinvastoin tykkään työntää pääni ulos ikkunasta, ihmetellä jyrinää, melskettä ja sitä seuraavaa rankkasadetta.

Siinä on elämän pitämättömyyttä, samoin kuin meressä. Lapsesta asti muistan, miten meren aallot jotenkin rauhoitti mieltä. Siellä kuohui vielä enemmän kuin minussa. Ehkä en enää ihmettele, miksi teinineiti lähtee mielellään tänäkin kesänä ulkosaaristoon.

Neiti on  menossa elämänsä ensimmäiseen isoon konserttiin. Osa faneista on menneet sinne  jo kolme päivää ennen jonottamaan, jotta saisivat hyvät paikat seisomakatsomossa.

Ja minähän en suostunut antamaan lupaa yöpymiselle konserttipaikan asfaltilla, joten neiti hengaili siellä sitten muuten vaan. Ja tuli yöksi kotiin.

Rankkasade iski sinnekin, luulen että teinineiti oli ihan tyytyväinen kun tuli  kuivattelemaan litimärkiä vaatteitaan kotiin.

Sen verran annoin periksi, että annoin luvan lähteä aamun ensimmäisellä julkisella kulkuneuvolla klo 05.50 konserttipaikan eteen jonottamaan. Ja lupasin klo 18 tulla hakemaan reput ja muut ylimääräiset tavarat kotiin ettei niitä tarvitse jättää narikkaan.

Eväät pakattiin, lippu ja rahat fanituotteita varten mukana, vesipullot tankattiin ja neiti odotti unta. Tiesin, ettei tuo malta nukkua, neuvoin vaan makkoilemaan sängyssä silmät kiinni, lepoa sekin.

Mahdotonta minullekin....