Sain Foucaultin heilurin vihdoin luettua, enkä hetkeäkään liian aikaisin, palautuspäivä kirjastoon on huomenna.

Kuten puolimatkassa jo arvelinkin, mitään suurta loppuratkaisua tai maailmoja järisyttävää juonenkäännettä ei tullut. Suuri salaisuus ja Suunnitelma oli, että mitään sellaista ei ole olemassa, ihmiset vain haluavat uskoa jonkin sellaisen olemassaoloon. Miten totta.

Ja kuten otsikossa kirjoitin, tärkeintä ei ollut päämäärä vaan matka. Niin se on usein elämässä. Ja varsinkin purjehtimisessa. Niin tai elämässä sen täytyisi olla niin, muuta ei ole. Purjehtimisessa se on niin.

Eilen illalla aloitin Kotiopettajattaren romaanin. BBC:n neliosaisen sarjan viimeinen jakso tuli tänään Yleltä. Hieman oli harppimisen makua, laatutyötä toki.

Viime yönä luin n. sata sivua, kymmenen lukua eikä Jane ollut vieläkään kohdannut Rochesterin kartanon isäntää. Kolmelta oli luovutettava.

Välillä pysähdyin rivien väliin, kirjainten kainaloon miettimään Bronten sisaruksia. Ja mielikuvituksen suurta voimaa.