Kotiopettajattaren romaani tuli luettua BBC:n tv-sarjan mielikuvittamana.

Seuraavaksi tartuin Emily Brônten Humisevaan harjuun. Tätä en ollut aiemmin lukenut, leffan olen joskus nähnyt (tosin en yhtään muista minkä version, tuskinpa kuitenkaan sitä vanhinta).

Leffasta muistan vain synkän tunnelman, mustansiniset maisemat ja aavemaisesti ikkunaan koputtavan puunoksan - Catherinen haamun. Kirja ei ollut näin aavemainen mutta synkkä, synkkä se oli. Näin melkein silmissäni  Brônten sisaruksista  keskimmäisen vaeltelemassa nummilla kehitellen tarinaansa onnettomasta rakkaudesta, joka saa täyttymyksensä vasta haudassa.

Heathcliffia en pitänyt kovin kiehtovana hahmona, tuollaista karkeaa katkeroitunutta miestä.  Mutta ehkä kuoleman ylittävä rakkaus tekee hänestä romanttisen. Ainakin Emilyn mielestä - olen varma että hän näki jossain usvan häivähdyksessä tai kaneravan heilahduksessa Heathcliffin ja Cathyn kulkevan käsi kädessä.

Nyt lipasahti runolliseksi. Ajattelin jatkaa näitä romanttisia pohdiskeluja seuraavaksi leffoilla. Hyllyssä odottaa katsomista Tuulen viemää ja Casablanca, joita kumpaakaan (häpeäkseni tunnustan) en ole nähnyt.

Ne pitää katsoa yhdessä teinineidin kanssa.