Kesän helteet alkoivat vihdoin ja viimein, ei pitäisi valittaa. Vie vaan taas hetken että tottuu. Röissä ei toimi ilmastointi ja aurinko paahtaa (mm.) kotona ikkunoista häpeämättä sisään. Mistä sainkin hyvän syyn suunnitella verho-ostoja. Laiskana shoppailijana surffailin netissä ja kirjoitelin ostoslistaa.  Kaihtimet olo/makuuhuoneeseen, keittiöön tarvitaan verhontangonpidike ja joku kaunis verho. Toiseen ikkunaan vain.

Ja kauppaan. Tai sitten ei. Ikkunat piti tietenkin ensin mitata. Jännittävää tästä tekee se, että jokainen ikkuna on eri levyinen ja korkuinen tässä vanhassa puutalossa. Standardit tuli paljon myöhemmin.

Istahdin pihalle tupakille ennen mittausoperaatioita ja sain yllättävää seuraa. Naapurin kisumisu (joka yleensä istuu portailla kyllästyneen näköisenä) käveli suoraan syliin. Siis aivan törkeästi välittämättä mistään kissa-allergioista tai muista ja vaati silityksiä. Siinä sitten istuin rapsuttelemassa kissaa, jolla oli kevätkarvanlähtö ja hellimua-aika meneillään.

Ystäväni sattui soittamaan juuri tuohon tilanteeseen ja ehdotti yhteydenottoa palokuntaan. Apua, naisia kissojen alla jumissa! Lähti se kissu siitä omia aikojaan ilman viranomaisia mutta nyt on musta hame kissankarvoja täynnä ja nenää kutittaa.

Löytyi sitten ne verhot ja verhontangot (pidikettä vanhoihin ei, nätti uus), sain sen tangon jopa ruuvattua kiinni. Puuseinään kun ei tarvita poraa,  vaan sisua, vääntämistä, ärräpäitä ja hiukan teinineidin apua kun oma ruis ranteesta loppuu.