Miten kaksi vuotta voi mennä niin nopeasti? Miten tuokin pikkuinen on jo tuollainen... ronttimus ihanus.

Tässä on pojan perheen uusi jäsen, Milla. Ei arkaillut yhtään, vaan kiipesi heti syliin. Tai itseasiassa jalan ja sohvanreunan väliin päiväunille. Kolokisu.

Reipas pikkuinen.

Tuli mieleeni, että luulekohan pieni että hänen nimensä "Oooiih"? Poika totesi lakonisesti, että todennäköisemmin "Ei!"

Naapurin Vauhtimato oli meillä yökylässä. Hyvin viihtyi, kun neiti rapsutteli ja hellilelli aina kun hän tarvitsi.

Kisua harmitti ainoastaan kiinni oleva huoneeni ovi (allergia...) ja ötökkäverho keittiön ikkunassa. (Kuka sen on sanonut, että on tarkoitettu vain pienille ötököille...?)

Naapurin Karvinenkin teki vihdoin tuttavuutta kun grillailtiin pihalla, syynä taisi tosin olla pari katkarapua, joita hänelle tarjoilin. Seuraavalla grillauskerralla herra tuli taas toiveikkaana kärkkymään. Katkiksia ei ollut, joten tuo näykkäisi sormesta (ei lujaa). Ja sitten yritti pöydälle monta kertaa. Päätyi aina neidin syliin. Purisi ja kehräsi siinä sitten.

Näitä paprikoita ei ostettu syötäväksi. Ne on malleja, kotiläksyjä. Tai oli. Kyllä ne lopulta päätyivät chicken curryn joukkoon.

Mentiin alkukeväästän teinineidin kanssa piirustus- ja maalauskurssille, jossa opetus on suomeksi ja venäjäksi. Ihanaa. Neiti taiteilee, minä kuuntelen ja yritän puhua venäjää.

En murise enää tuota piirtämistä, opettajakin uskaltaa jo nauraa räpellyksilleni (siis oikeasti, sivuprofiilista puuttuu puoli takaraivoa...).

Tuon kuvan perspektiivi on ihan liian vaikea minulle, ajattelin harjoitella tällä:

Siis kuvasta katsoen, paprikathan on jo syöty.

Kiva fiilis siellä on. Ja neiti on monta kertaa saanut kommentin Ozen harasoo (oikein hyvä).

Kuvassa on kinkku-feta-pinaatti -piirakka, joka tehtiin yhdessä teinineidin kanssa. Salaiset vinkit:  pohjaan käytettiin kolmen juuston ruokakermaa, täytteen joukkoon smetanaa... Nam!!!

Tänään kuulin ensimmäisen kerran lintujen visertävän. Varma kevään merkki?

Ehkä ei vielä.

Räystäistä roikkuu vaarallisia jäälippoja. Yritin omiani ikkunani yläpuolelta kopistella alas, ei onnistu vielä, ovat aivan umpijäässä.

Kunhan tulee plussaa, pelastan kadullakulkijat ainakin muutaman metrin matkalta.

Meille tuli pojalta muutamaksi päiväksi hoitoon ölliäinen. Hamsteri, jonka nimi on Tatti.
Minisellainen, valkoinen ja hirmu vilkas.

Sillä on iso häkki, mutta ostan sille juoksupyörän (jos poika antaa luvan). Ei se täällä muuten voi juosta, karkaa vielä lattialle ja vanhan puutalon koloihin...

Söpö otuskainen se on, juu, silittelin sitä ja nyt allergiat kutittaa. Damn!

ps. (tai edit)

Juoksupyörää ei kuulemma voi ostaa, koska ne on suunniteltu normaalihamsuille, ei miniölliäisille, joilla menee selkä.

Tehtiin Tatille sitten temppurata olkkarin pöydälle ja yritettiin ottaa kuvia.

Tatti yritti soittaa kotiin. (Kuva tärähti kun se on niin nopee.)

Ja toisessa otoksessa Tatti jatkoi jo matkaa. (Pöydän reunan yli lattialle... Kuvaajalle tuli kiire...)

Eli merenpohjassa Meritähti
tuhat tonnia vettä yllä.
- Minä jaksan kyllä,
sanoi Meritähti.
- On terävät sakarat,
ja litteät pakarat
ja paineenkestävät kakarat!

Kirsi Kunnas, WSOY 1991

Joulu oli taas ihana. Ruoka oli hyvää ja pukki ylitti itsensä.

Joulukuusen tarina

Tänä jouluna siis kotiin tuli tekokuusi, pitkän pohdinnan jälkeen.  Epäilykset oli isot, mutta minkäs allergioille voit...

Ja tältä se reppana näytti paketista otettuna. Aika harva, mutta no joo, totesi teinineiti.

Meni siinä yksi perjantai-ilta kun avasin kaikki oksat, neiti pelästyi aamulla kun kuusi pörhötti keittiössä oikomassa neulasiaan.

Koristelusuunnitelma oli sinistä ja hopeaa, toisin kävi. Kuusi löysi paikkansa olohuoneessa ja äkkiä siinä olikin kaikkea ja paljon.

Aattona katseltiin Samu Sirkan joulutervehdystä, ja Mikillä oli ihan samanlainen kuusi, tähteä ja candy caineja myöten.

Metsästä ei löydy näin tasaista kuusta, ihan oli ok ja nätti.

Ei luulisi kinkun ostoa näin vaikeaksi. Mutta kai se on, kun lähikaupassa on vain pikkurullia. (Ei ollut kuvaa kinkusta, laitoin ankat.)

Tänään oli viimeinen mahdollisuus hankkia kinkku, muut illat ennen lauantaita (jolloin se on saatava sulamaan) on jo varattu. Toimeen siis.

Piti ensin lähtemäni isoonisoon tavarataloon pitkälle (no, 15 min) bussimatkan taakse, mutta tytär kieltäytyi lähtemästä mukaan ja yksin en viitsinyt seikkailla. Minulle on vieläkin hiukan epäselvää, mikä niistä monista busseista pysähtyy juuri sen kaupan pysäkillä. Ja missä se pysäkki oikeasti on. Se kyllä on selvää, että taikaisin tullessa pysäkillä saa odotella aina vähintään puoli tuntia. Eli se siitä.

Kyllä hätä keinot keksii, tuumasin, pohdin keinoja kinkun pikasulatukseen jos sen vaikka saisi vasta tiistaina, ja lähdin keskustan marketista ostamaan uusia kenkiä. Talvikenkiä.

Voi, siellä oli jo alennusmyynnit meneillään! Löysin kivan joululahjan tyttärelle ja kävelykengät. Niin, vanhoilla talvikengillä pärjää vielä hetken kun voi töissä käyttää ihania uusia sisäkenkiä...

Alakerran marketista löytyi sitten se kinkku. Kotimainen harmaasuolattu potkalla, seitsemän kiloa, poika on tulossa jouluna syömään. Mutta kun se oli elämäni ensimmäinen kinkku, jonka ostin itse, piti ensin pitää puhelinneuvottelu äidin kanssa. Kolmeen otteeseen. Onko tää nyt sellainen kun pitää? Mikä toi potka on? En haluu luutonta. Otanko tän?

Ja bussissa vielä kotimatkalla: Äitiäiti, laitanko mä tän sian nyt sitten vielä pakkaseen?

Siellä se nyt on. Pakastimessa. Tulipahan raahattua julkisilla muovikassissa (kengät ja tytön lahja oli toisessa kassissa). Huomasin, että pitää sulattaa pakastin ennen joulua, sitten kun otan kinkun pois. Täytyypi syödä kaappi tyhjäksi ennen lauantaita, ei siellä paljon kaikkea ole.

Ja niin, pitää soittaa taas huoltomiehelle ja varmistaa, että uusi uuni tulee jouluksi, vanhaan uuniin ei mahdu kun se grillivastus romahti. Lupasivat kyllä, soitan silti. Nyt kun kinkku on kotona.

Lumet lähti, mutta joulun odotuksen tuo valot ja kynttilät. Sunnuntaina oltiin jouluostoksille, tulipahan samalla kuusikin hankittua. Kolmessa osassa. Siis tekokuusi.

Aito on ihana, mutta tänä jouluna en uskaltanut sellaista ostaa, kun ollaan kotosalla ja joutuisin sen kanssa liian läheisiin tekemisiin. Mieluummin tekokuusi kuin allergiset oireet. On se ihan ok, kai. Saas nähdä, mitä neidin kanssa saadaan siitä aikaan. Meillä taitaa tulla sini-hopeinen kuusi, valot on jo hankittu.

Jänitystäkin piisaa. Uunista hajosi grillivastukset, repsottavat niin ettei kinkku pusseineen taaatusti mahdu. Huoltomies kävi tänään katsomassa, yritti korjata. Töistä kun tulin, kaapin ovessa oli lappu että "Hella vaihdetaan".

Jos se ei tapahdu ennen joulua, pitää varmaan kaivaa pihaan kuoppa ja tehdä rosvopaistia niin kuin äiti ehdotti. Tai käydä kaverin luona paistamassa kinkku. Julkisilla välineillä sitten vaan kuljetettava, autoa kun ei ole...

с праздником! с рождестбом! Joulun toivotukset hiukan etuajassa, pitipakko kokeilla lataamaani kyrillistä näppäimistöohjelmaa blogiinkin.

Tässä tosin taas yksi jännitysmomentti, kone nimittäin vaihtelee välillä itsekseen kieliasetuksia. Neidille se tapahtui kesken messetyksen. Pitää vaan katsoa mitä kirjoittaa, totesi teinineiti.

Jouluvalot on jo ikkunoissa, ihanaa tunnelmaa...

Lunta tulikin sitten reippaasti kerralla. Viime maaliskuussa otin samanlaisen kuvan ja luulin, että lunta on paljon. Ei ollut, nyt on! Viime vuoden kuva on täällä.

Lumen alta pilkotti kaikenlaista.

Kuten  näkyy, lumi yllätti cooleimmatkin kulkuneuvot. Onneksi ei ole minun...

Mukavaa alkutalvea!